Kai Backman Hyväntahtoisuus kaikkia ihmisiä kohtaan on ehdoton velvollisuus.

Äidin viimeinen joulu

  • Otetaan se nyt käyttöön, se myrskylyhty, jonka annoin sinulle joululahjaksi viime vuonna hätätilanteita varten.
    Otetaan se nyt käyttöön, se myrskylyhty, jonka annoin sinulle joululahjaksi viime vuonna hätätilanteita varten.
  • Etenkin pihalla olevat koivut näyttivät huojuvan, aivan kuin ne olisivat olleet tuiterissa.
    Etenkin pihalla olevat koivut näyttivät huojuvan, aivan kuin ne olisivat olleet tuiterissa.

Äitini oli hyvin sairas, siksi olin päättänyt viettää hänen ja isäni kanssa heidän viimeistä jouluaan entisellä maatilalla ennen heidän joutumistaan palvelutaloon. Talo oli kuulunut sotien jälkeisellä ajalla karjalaisille siirtolaisille ja oli tyypillinen asutustila, jossa oli ollut vähän viljelysmaata ja muutama lehmä. Kuusikymmentäluvulla talon karjalainen isäntäväki  kuoli, ja perikunta halusi pientilan myyntiin. Vanhempani hankkivat tilan haltuunsa isäni äidiltään saaman perinnön turvin. Heidän tarkoituksena oli ollut viettää siellä eläkepäiviään niin kauan kuin voimia riittäisi. Nyt heidän voimansa oli käytetty lähes loppuun. Käteni olivat liukkaat, sillä olin syönyt kinkkua pelkkiä sormia hyväksi käyttäen.  Siten kädessäni ollut taskulamppu pääsi luiskahtamaan käsistäni kuin saippuapala. Se särkyi osuessaan kylmään lankkulattiaan, ja räsähti aivan kuin läheisen ihmisen sydän olisi särkynyt.

- Tule itse tänne pimeyteen, sanoi äitini kun rikoin hänen taskulamppunsa, jonka hän oli juuri saanut joululahjaksi  isältäni. Taskulamppu oli hänelle hyvin tärkeä, sillä talo jossa hän asui oli sähkötön ja pimeä varsinkin joulun aikaan, ja nyt oli joulu. 

- Olipa hyvät kahvit, sanoin äidilleni pimeydessä rauhoittaakseni häntä, sillä äitini sairasti alzheimerin tautia, ja tiesin hänen hermostuvan helposti.

- Otetaan se nyt käyttöön, se myrskylyhty, jonka annoin sinulle joululahjaksi viime vuonna hätätilanteita varten, sanoin äidilleni.

- Näkyykö valoa, tokaisin äidilleni  kun raapaisin tulen myrskylyhtyyn, joka antoi lepattavaa valoa  äitini mattapintaisiin, vanhuuden kuivattamiin silmiin.

- Minä luulen, että alkaa tuulemaan,  sanoi äitini.

Hänen mielestään vaappuvassa, heikossa myrskylyhdyn valossa kaikki tuntui heiluvan, etenkin pihalla olevat koivut näyttivät huojuvan, aivan kuin ne olisivat olleet tuiterissa. 
Nyt aloitamme siitä minne jäimme kun meillä on valoakin, joten älkääpä nyt enää murjottako sitä taskulamppua äiti.  Äitini ei tyyntynyt vähäkään, vaan kauhtunut aamutakki päällä ja unimyssy silmillä rääkäisi sydänalastaan asti: - Haistakaa huilu koko torvisoittokunta! Sitten hän marssi omaan huoneeseensa, ja pysyi siellä koko joulun.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat